Inspiraatioita ja opetuksia á la Budapest

Tämä maisema oli niin kaunis. Toisinaan kaupunki vs. maaseutu taistelu on selvä.

No nyt voi vähän kulkea aiheen vierestä, mutta eikös tämä nyt ole minun blogini, niin että sou. Tiedätte kyllä, että kun välillä irtautuu arjesta, kodista, läheisistä ja lähes kaikesta tutusta, tietynlainen sälän suodatus häviää ja onkin yllättäin avoin kuulemaan, näkemään, haistamaan, maistamaan, tutustumaan. Ihan kuin astuminen lentokoneesta toisen maan kamaralle posauttaisi ihohuokosista kuonat, ja voi taas aistia kaikkea pientä. Ja tämän mahtavuuden lisäksi kun tulet kotiin, kaikki siellä on taas piirun verran ihanampaa.

Maailmassa yksi parhaista asioista on inspiroituminen. Ai vitsi, miettikääpä inspiroitumisen hetkiänne. Siinä tuntee olevansa vähintään astrofyysikko, megamind, ikiliikkuja ja alkuräjähdys. Tuntee pystyvänsä kaikkeen, tai ainakin siihen mihin on inspiroitunut. Note to myself; pahan apeuden keskellä etsi jotain mistä inspiroitua. Se jos mikä parantaa vaivat.

Tästä pitkästä aasijonon pituisesta sillasta pääsemme siihen, että lyhyt matkani Budapestiin antoi minulle inspiraatioita ja energiaa muuten hyvin arkisen tammikuun keskelle. Suuri kiitos ystävälleni Juditille, ilman häntä en tietystikään olisi näin pakahtua hyvästä olostani.

Tuntuu vähän riipivältä kertoa inspiraatioistani, sillä kirjoitettuna ne saattavat muille näyttää mitättömiltä, mutta en usko että kukaan haluaa olla se henkilö, joka riistää toisen inspiraation, joten pitäkää mölyt mahoissanne! Mutta siis, asiaan ennen aasien karkaamista.

[Tämä jopa liippaa blogia!] Ruoka. Mikä ihana universaali kiinnostuksen kohde. Ja miettikääpä mikä universaali ystävyyden ele on tarjota toiselle ihmiselle ruokaa? Kautta aikain sillä on osoitettu vieraalle ystävällisyyttä ja arvostusta. Emäntäni Unkarissa puhuu hyvää englantia, mutta hänen ystävänsä ei niinkään. Silti, eräs hänen ystävänsä saapui yli tunnin bussireissun takaa kokkaamaan minulle unkarilaista ruokaa vapaapäivänään ilman että pystyimme juuri kommunikoimaan keskenämme. Vain koska hänen ystävällään oli ystävä kylässä, ja kokkaamalla hän osoitti ystävyyttä minulle ja mielestäni vielä isompaa ystävyyttä Juditille tulemalla tekemään hänen ystävälleen sapuskaa. Ja tämä ystävä ei ollut poikkeus, sain myös autokyydin lentokentältä eräältä toiselta ystäväpariskunnalta, joka kaikkien menojensa keskeltä löysi aikaa ajella pitkin kaupunkia ystävänsä tuntemattoman kaverin matkan takia. Ja voin jatkaa tätä listaa myös muihin Juditin kavereihin, jotka kielimuurista huolimatta tulivat viettämään lauantai-iltaa kanssamme kaupungille. Ja tervehdyksiä tuli ystäviltä puhelimitse jotka eivät päässeet tutustumaan minuun tuona viikonloppuna. [uh, montako kertaa käytin sanaa 'ystävä' tässä kappaleessa?]

Voitte kuvitella kuinka otettu olen tästä kaikesta. Minusta pidettiin huolta. Minulle osoitettiin ystävyyttä, kukin tavallaan minkä tuon viikonlopun aikana kykeni. Huh huh.

Inspiroiduin siis ihmisistä. Aidosta halusta näyttää ystävyyttään ajalla, vaivalla, läsnäololla. Ei rahalla, ei lahjoilla, ei facebookilla. Tämän päivän Hesarissa Johanna Korhonen kirjoitti kolumnissaan syyllisyydestä. Se vaivaa meitä suomalaisia myös ystävyydessä. Moniko on ajatellut, että tuotakaan ystävää en ole ehtinyt nähdä pitkään aikaan, pitäisipä etsiä kalenterista aikaa edes kahvihetkelle keskustassa. Ystäviä nähdään syyllisyydestä, ettei ole ehtinyt nähdä pitkään aikaan. Siis ketjulla työ-harrastus-väsymys-superminä-jaksaa-painaa-kalenteri-täyttyy-ei-voi-kutsua-kylään-kun-kello-on-jo-noin-paljon-ei-olla-siivottu -> ehdin nähdä sua ensi kuussa. Sori kun en ehtinyt soittaa, kun on ollu kaikenlaista. Nähäänkö X ja X suunnitelman välillä pikaisilla kahveilla? AARRGH. Saatikka että joku näkisi vaivaa tulla kokkaamaan kaverinsa kaverille. Varsinkaan jos ei edes ymmärrä sen hyypän käyttämää kieltä.

Ehkä tällaiset ketjut ulottuu myös Unkariin, mutta viime viikonloppuna en sitä nähnyt. Meillä ei ollut kiire. Meillä oli aikaa toisille, ja minulle tuntemattomilla ihmisilläkin oli aikaa. Meillä ei ollut aikataulutettuja suunnitelmia (paitsi hieronta-ajat kylpylässä ;). Siinä ehti sitten vähän inspiroitua. Siis käytinkö minä juuri, että inspiroituminenkin on ehtimisestä kiinni??

Todellisessa arkitilanteessa kirjoittaisin, että nyt ahdistaa, mutta eipä ahdistakaan. Sen sijaan menin ja tilasin netistä kokkauskirjan, jota pläräsimme lähtöiltanani Juditin sohvalla. Se oli hyvä hetki ja hyvä kirja, varsinkin koska me molemmat inspiroiduttiin sen sisältämistä kuvista. Se saapi minua muistuttaa näistä kaikista ajatuksista, ja toivottavasti saan kokata kyseisestä opuksesta joskus jotain jollekin (muillekin kuin blogisillan kautta kuvina ja sanoina), ja välittää ystävyyttää ajalla, vaivalla ja läsnäololla. Inspiroitua sekä kirjasta että hetkestä johon saan sitä käyttää. Tuplabonari.

Ette usko, mutta tällasen kahvin sain mäkkäristä Budapestissa. <3